Aloitin blogaamisen kolme vuotta sitten silloisen parisuhteeni päätyttyä. Mies vei kaveritkin mukanaan ja äitini kehoituksesta, aloin kirjoittamaan ajatuksiani tänne. Sinkkuna minulla oli aikaa kirjoittaa ja kieltämättä elämässäni tapahtuikin enemmän. On totta, että hieman onnettomana on enemmän setvittävää ja vertaistuen tarve suurimmillaan.

En enää pohdi sen suurempia, elän hetki ja päivä kerrallaan ja seuraan lapsen kasvua. Sinkkublogin aika on ohi. 

Voisin tietysti jatkaa tänne kirjoittamista. Olisihan se hienoa, että samassa blogissa näkyisivät jäljet yksinäisyydestä uuteen elämänvaiheeseen. Tuntuu kuitenkin luontevammalta lopettaa tämä tähän ja aloittaa uudestaan jossakin muualla.  

Tiukka anonyymiyskin alkaa jo kyllästyttämään. Haluan kirjoittaa blogia, jonka osoitteen voin antaa kenelle tahansa.

Jos haluat edelleen seurata elämääni, jätä kommentti perään tai laita minulle postia arokettu@gmail.com, niin laitan sinulle uuden blogini osoitteen, kunhan saan sen alulle. Uusi blogi sisältää todennäköisesti arjen kuvausta vauvan ja miehen kanssa, ystävien etsimistä uudessa kaupungissa, häitäkin suunnitellaan.

Kiitos ja näkemiin!

Vihdoinkin hetki, jolloin vauva nukkuu ja olen itse hereillä. Olin toki kuullut, että vauvan kanssa on alkuaikoina rankkaa, mutta nyt vasta oman kokemuksen myötä ymmärrän. Elämä on vauvan ja omien perustarpeiden tyydyttämistä. Jos molemmat saavat tarpeeksi unta, ruokaa ja juotavaa, kaikki on hyvin. Vauvalla taitaa mennä itseasiassa paremmin kuin äidillään - vaipat vaihtuu ja puhtaanapito toimii kun taas äiti ei aina ehdi edes saamaan ruokaa suuhunsa saati suihkuun. Välillä tuskastuttaa, mutta kyllä se tästä.

Alun euforisen ja rakkauden täyteisen ajan jälkeen parisuhdettakin koetellaan. Riitelemme pikkuasioista lähes päivittäin. En kuitenkaan tunnu siltä, että vauva ja riidat etäännyttäisivät meitä toisistamme, pikemminkin päinvastoin - yhteinen projekti, yhteiset vastoinkäymiset. Ja mikä parasta, kerrankin saan riidellä ilman, että joudun pelkäämään hylätyksi tulemista. Kova ikävä yhteisiä hetkiä.

Yritän kirjoittaa mahdollisimman nopeasti, sillä tyttö jo heräilee. Pahoittelut siis kirjoitusvihreistä ja kielen tasosta. Saanen anteeksi :)

Imetys on rasittavaa puuhaa. Nännini eivät ole ihanteelliset tuttimallin imetysrinnat, joten imetys on takkuamista. Ensin maitoa tuli vyörymällä ja pakastin ylimääräisen myöhempää käyttöä varten, sitten vauva ei saanut tarpeeksi. Tällä hetkellä rinnalla olo on yhtä tappelua - nyrkit on välissä, vauva kiemurtelee ja nielee ilmaa, imetys kestää tuntikausia. Olen jatkuvasti epävarma: Saako vauva tarpeeksi ruokaa? Ymmärrän hyvin äitejä, jotka siirtyvät pulloruokintaan. Olen itkenyt monet itkut vaihdettuani 5. kerran rintaa ja vauvan edelleen vaatiessa lisää. Onko sillä oikeasti nälkä? Huvitteleeko se vain rinnalla? Mistä tiedän, että maito riittää? Onko asento oikea? Miksi vauva ei ime kunnolla? Imetystukisivujakin olen käynyt selaamassa, mutta siinä viidakossa menee vain enemmän sekaisin - tyylejä, tapoja, mielipiteitä on joka suuntaan. Toivon, että saan itsevarmuuden pian takaisin ja imetys alkaa sujua.

Kaiken tämän keskellä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen vain suurta rakkautta lastani kohtaan. Onneksi ahdistuneisuuteni kohdistuu itseeni ei lapseen. Vauvahan on vain vauva ja tekee niin kuin vauvat tekevät.

Synnytyskertomus saa vielä odottaa. Jos vaikka ehtisin lukemaan lehdenkin tässä välissä. :)

...lausutaan poikalapsia suosivassa Kantelettaren runossa. Meidän tyttömme, joka syntyi viikko sitten, on ainakin tarmoa täynnä ja täynnä myös pissaa ja kakkaa. Siksipä perhetapahtumien päivittäminen blogiini on jäänyt - en yksinkertaisesti ole ehtinyt. Kahdella täysin lapsiin tottumattomalla ihmisellä menee yllättävän kauan pelkästään nutun pukemiseen.

Synnytyskertomusta myöhemmin. Pieni diktaattorimme huutaa jo palvelua.

Olen kovin hiljainen, vetämätön ja itkettää ilman syytä.

Siippa ei ymmärrä. Se loukkaantuu ja luulee olevansa syyllinen. Matalalla mielellä on myös tapana tarttua.

Koetin kyllä sanoa, että tämä liittyy varmaankin raskauteen ja syiden etsiminen jokaiseen itkuiseen oloon on aivan turhaa, kun syynä ovat hormonit. Tätä ei nyt voi korjata tekemisellä tai tekemättä jättämisellä. 

Minä kannan syyllisyyttä siitä, etten ole iloinen ja pirteä ja tartutan oloani toiseen. Siitä ei olo parane.

Oikeastaan toivoisin siipaltani vain, että saisin olla rauhassa ihan niin Itku-Iita kuin haluan, hän yrittäisi vain elää normaalia elämää ja sen lisäksi välillä silittämistä, halausta ja hieman myötätuntoa. 

Nyt mennään jo viikolla 41. Eihän tämä vielä virallisesti ole yliajalla, mutta oletan, että yliaikaiseksi menee. Äitini esikoinen "myöhästyi 3 ja puoli viikkoa. Parempi olisi kun lopettaisin odottamisen ja eläisin vain ihan normaalia elämää. Joka ilta kun menen nukkumaan, ajattelen, että ehkä tänä yönä.

Tulee kun tulee. Eiköhän sen sitten huomaa ilman limatulpan kyttäämistäkin joka vessareissulla. Turhaa taitaa olla myös itsensä rasittaminen kävelylenkeillä ja seksillä. Päätinkin, etten enää yritä mitään kolmen S:n konstia (seksi, sauna ja siivoaminen) vaan luotan, että vauva syntyy kun se on valmis. 

Alan olla kärsimätön. Olen yrittänyt valmistella itseäni siihen, että vauva syntyy todennäköisesti vasta lasketun ajan jälkeen, mutta silti huomaan joka päivä kuulostelevani merkkejä alkavasta synnytyksestä. Johtaisiko tämä menkkamainen olotila johonkin? Olisiko tämä kosteus jo lapsivettä tai limatulppa?

Pohdin myös, voiko tekemiseni tai tekemättömyyteni vaikuttaa synnytyksen alkamiseen. Pitäisikö liikkua vai levätä? Eihän vain aloittamani lääkekuuri vaikuta hidastavasti?

En haluaisi käynnistettyä synnytystä, jaksan kyllä odottaa vaikka vauva olisikin "myöhässä". Toisaalta en haluaisi myöskään isokokoista puskettavaa.

Minulla on rajattomasti aikaa pohtia vauva-asioita täällä yksikseni. En haluaisi antaa kuvaa itsestäni vauvahössöttäjänä ja olen lähes tulkoon nolo kun taas kerran alan puhumaan hoitopöydistä, kestovaipoista, tuntemuksistani miehelleni.

Neuvolantäti kysyi minulta, olenko jo saanut ystäviä uudelta paikkakunnalta. En ole, mistä niitä saa? Ei ainakaan kotoa tai lähikaupasta. Missään muualla en käykään. En minä oikeastaan kärsi yksinäisyydestä, viihdyn hyvin itsekseni, mutta kaipaan kotikaupunkiani ja ystäviäni siellä. Olisi tietysti mukavaa, jos olisi joku ystävä, jonka kanssa voisi lähteä kahville tai kävelylle ja höpöttää muutakin kuin puhelimessa. Jos haluan vauvan synnyttyä lähteä viihteelle niin kuin uhosin, saan mennä sinne yksin.

Ahdistaa myös tämä roinavuori täällä kotona. En ole mikään kodinhengetär, mutta en pidä roinavuorista, joille ei ole omaa paikkaa. Inhoan pöydällä ja lattioilla ikuisuussäilössä olevia tavaroita. Siivoaminenkaan ei tuota tyydytystä, kun joutuu nostelemaan esineitä edestä pois ja laskemaan ne sitten takaisin. Omat tavarani olen saanut jotenkin järjestykseen, mutta on hankala puuttua hamstrausluonteisen miehen roiniin etenkin kun on muuttanut toisen asuntoon. Voi, kun täällä olisi enemmän tilaa. Ja kun sitä ei kerran ole, pitäisi oman mielenrauhan takia vain oppia olemaan näkemättä epäkohtia, joille en voi mitään.

Helpottaakseni kärsimätöntä oloani haluaisin lauantaina (jolloin on laskettu aika!) lähteä kuuntelemaan heviä. Olenhan joka vuosi mennyt ja minusta olisi jopa hauska kertoa muksulle, että äippä oli muuten festareilla viimeisillään. Jos olisin yksin päättämässä, menisin, mutten usko, että saan miestä suostutelluksi: Mitä jos vauva päättää syntyä reissun päällä?

En ole oikein jaksanut päivittää blogiani. Välillä mietin lopettamista, välillä blogini siirtämistä toiseen osoitteeseen. Toisaalta olen niin kiintynyt tähän nimeen, etten hauaisi muutakaan ottaa. Harkitsen blogin jatkamista vähemmän anonyymimmin jossakin muualla. En nyt ihan nimelläni, mutta niin, ettei haittaisi vaikka joku tuttu lukisikin.

Ehkä tämä on vain väliaikaista tympääntymistä, en ole jaksanut seurata muidenkaan blogeja niin ahkerasti kuin aikaisemmin. 

Mitään uutta kerrottavaakaan ei toisaalta ole, näiden vauva-asioiden ympärillä tämä maailma pitkälti pyörii.

Hieman tuskastuttaa, vielä olisi viikko jäljellä. Yritän tasapainoilla kivun ja liikunnan välillä. Toisaalta pyrin liikkumaan, se kun edistäisi synnytyksen alkamista, toisaalta liikkuminen kostautuu kipeänä alavatsana, lonkkana, jalkoina ja tekee öisistä kääntymisistä tuskallisia.

Miehen kanssa olen oppinut elämään. Silloin vuosi sitten pohdiskelin, voiko intohimo syntyä myöhemmin, jos ei sitä heti suhteen alussa ole. Tätä samaa pohdin edelleen. Olen seesteisen onnellinen, elämä on tasaista mukavaa arkea, mitään valtavaa rakastumisen tunneryöppyä ei ole tähän mennessä tullut. Pitäisikö edes?